Jos vastasyntynyt nyytti muuttuisi suoraan teiniksi ilman välivaiheita, siinä olisi vanhemmilla aihetta ihmetykseen.
Syntymäpäivästä lähtien tili valuisi Tekanttiin, kun päättymättömällä hankintalistalla olisi lähes viikoittain staattoria, takajarrupalaa ja variaattoria. Kehdosta kuuluisi päivittäin laita rahaa! -kehotus.
Siinä tuore vanhempi olisi heti lompsa levällään valmiina sijoittamaan uusiin seikkailuihin, kun samalla intettäisiin kotiintuloajoista! Vanhempien auto olisi jatkuvasti valmiina käynnissä pihalla, koska on koulumenoa, kylämenoa, moporikkoa ja sen semmoista.
Heti perillisen ilmaannuttua pirttiin, voisi nähdä itsensä valmistamassa kahta eri evästä ja kiittelemässä ruokapreppauksen sujuvuutta vain havahtuakseen muutaman tunnin kuluttua siihen, että liedellä on enää kaksi tyhjää kattilaa. Sitterin vieressä oleva lautas- ja juomalasivuori toimisi todisteena, että kasvukäyrillä ollaan.
Yökollaamiset, ajokorttiajat, kaverijutut sekä oven tiuha käyminen saisivat tuoreet vanhemmat hämilleen.
Mutta onneksi evoluutio on armahtanut meidät. Se antaa asioiden tapahtua niin, että panokset kovenevat vuosien myötä.
Vanhemmaksi kasvamisen kipu
Toisaalta lohdullista on, kun ei tiennyt ennakkoon, mihin lähti. On kliseisesti elettävä päivä kerrallaan ja otettava vanhempana vastaan se, mitä tuleva on.
Vastasyntynyt sylissäni muistan ensimmäisen ajatukseni olleen, että tahdon näitä monta! Ainakin kokonaisen sylillisen. Siinä hetkessä oli kaikki. Enhän ollut vielä elänyt päivääkään perhe-elämää.
Olin pohtinut, mistä tiedän lapsen olevan kuumeinen, nälkäinen tai kipuinen. Sitten ensimmäinen kunnon tauti iski taaperoon, ja en voinut erehtyä. Olin aivan varma! Opin eri itkujen sävyt ja pian kuulinkin pienestä suusta sanan äiti. Kun ne sanat kerran löytyivät, puhetta riitti aamusta iltaan saakka. Ainakin siihen teini-ikään asti.
Vuosien saatossa pelkästään lastani silmiin katsomalla tai pimeässä huoneessa niskaa tunnustelemalla opin tietämään, että tänä yönä valvotaan ja kohta varataan korvalääkäriaikaa. Kouluikään mennessä humpan juoni alkoi valjeta. Tämä on toimi, jonka vaatimustaso nousee vuosi vuodelta.
Olimme pari vuosikymmentä aiemmin olleet äitini kanssa kaupassa, kun ovella vastaan tuli kaksi pientä ihmistä valuvine nenineen. Ihmettelin ääneen, kuinka vanhempi ei tee asialle mitään. Äitini taisi katsoa minua hiukan huvittuneena.
En ihmettele enää 17 vuoden jälkeen.
Wilma-viesti odottaa vastaamista, olisi taiottava jälleen jotain kivaa jauhelihasta ja etsittävä huomiseen kouluhiihtoon sukset. Ulkoilutakkiin tuli neulaa ja lankaa vaativa reikä, sadasta talossa olevasta pehmolelusta on hävinnyt juuri se yksi, tärkein, jonka perään nyt kaikki yhdessä itkemme. Ja itseasiassa uimakoulu alkaa vartin päästä.
Kokemuksesta voin kertoa, että räkä todella on murheista pienin (ja ensimmäiset vuodet sitä on aina ja kaikkialla). Lisäksi koen vanhemmuuden olevan laji, joka sopii aktiiviselle ja toiminnalliselle ihmiselle.
Luulet kasvattavasi lasta, mutta huomaatkin hänen tulleen tänne maailmaan kasvattamaan sinua. Sinun on vain opittava luottamaan ja hölläämään liekaa. Tekisi mieli laitattaa sadepäivänä kumikengät jalkaan tai lähteä vanhempainkomitean kanssa etsimään kylän raitilta kotiintuloajasta lipsuvaa.
Mutta on ihan jo oman mielenrauhansa vuoksi jossain vaiheessa annettava tilaa ja luotettava, että märät sukat saattavat motivoida ensi kerralla toisenlaiseen kenkävalintaan ja routa ajattaa porsaan kotiin. Toivoa sopii myös, että järki sekä vanhempien ohjeistukset pysyvät päässä tiukankin paikan tullen.
Tämmöinen ralliko tästä tuli?
Pian alat nähdä niitä kaikkialla. Liikenteessä, kauppojen tuulikaapeissa, pikaruokapaikoissa ja päiväkotien sekä koulujen edustoilla. Suhtautumisesi on muuttunut. Sinusta on tullut kaikkien lasten äiti.
Silläkin uhalla, että palkinnoksi tulee murahtava vittu tai mulkaisu, ehkä nuo molemmat, astut esiin ja menet kysymään vieraalta nuorelta: näin sinun kaatuvan mopolla, onko kaikki hyvin? Voinko jotenkin auttaa? Pärjäätkö?
Niitä katsoessa elää samalla omaakin menneisyyttään uudelleen. Yökyliä ja -valvomisia, muistoja lapsuuden ystävien kanssa, nuoruuden huolettomuutta ja naiiviuutta, kun luuli koko maailman olevan omissa käsissä.
Ensin tottuu siihen, että joku on AINA rinnalla tai vähintään puntissa kiinni. Täyteläinen elämä rytmittyy päiväunien, ruokailujen ja ulkoilujen kautta.
Vuosiin et kuule kellon raksutusta tai omia ajatuksiasi. Kaikki on aina rikki, hajalla ja sekaisin, matolla lepäävä maitopurkki valaa sisustaansa lattialle ja eteisestä lähtenyt hurrikaani on nakellut tavarat sikin sokin läpi huushollin.
Sitten äkkiä, ihan huomaamatta ne alkavat kulkea omilla jaloillaan, neljällä tai kahdella kumipyörällä ja saavat ruokittua itsensä, vaikka äiti ei olisikaan paikalla. Eivätkä ne enää edes ole joka yö kotona.
Ne alkavat kulkea mukana karkailematta eivätkä tiputa kaupan hyllyiltä ruokia lattioille tai härpi kaikkea käsiin saamaansa. Ne eivät enää juoksentele ympäriinsä tai nuoleskele liukuportaiden kaiteita.
Hella ei napsahtele itsekseen päälle ja kukkapurkit multineen pysyvät koskemattomina. Selkänsä voi kääntää ja kaukosäädin pattereineen on ja pysyy pöydällä. Kukaan ei hämmennä käsin biojäteastiaa.
Pian ne auttavat sinua kantamaan kauppakassit kassalta autoon ja kotiin. Kun et itse yllä kaapin yläosasta riisipakettia, voit pyytää omatekemän aputukivarren jelppaamaan.
Mikä parasta, ne tulevat kutsusta luokse eivätkö häviä edes isossa ihmispaljoudessa. Ja, jos häviävät, niillä on puhelin mukanaan. Toki se, että niillä on puhelin mukanaan, ei vielä tarkoita sitä, että ne vastaisivat siihen. Lyhyen hälytyksen jälkeen palkkana on punainen luuri ja hetken kuluttua viesti, jossa lukee mitä?
Vanhemmuus ei pääty koskaan, se vain muuttaa muotoaan
Todellisuudessa kuluvat vuodet ovat itsesi tarpeettomaksi tekemistä. Irti päästön opettelua. Lopulta tulee aika, että sinun on annettava heidän mennä. Ne eivät ole silmiesi alla ja kotona siipiesi suojassa ikuisesti.
Vaikka toisaalta toivoo heidän itsenäistyvän eikä tahdo sälyttää omia pelkojaan tai toiveitaan heidän hartioilleen. Koko ajan sisimmässä kytee toive siitä, että jatkossakin hädän hetkellä ne soittaisivat äidilleen.
Ajan saatossa vanhempi kasvaa itsekin perillisensä mukana. Hiljalleen ohjeet ja neuvot muuttuvat kuunteluksi. Ne kertovat työpäivästään tai puhuvat ammattilaistermein omasta alastaan. Asetelma käännähtää eri malliin.
Silti. Sen kerran, kun ne soittavat – olipa kellon aika tai meneillä oleva tilanne mikä tahansa – vastaat heti.
❤️ Hilkka