Runoilin täysin omasta päästäni tekstin. Syötin tekoälylle luomukseni ja kysyin, onko sen tehnyt ihminen vai tekoäly. Tekoälyn vastaus oli yllättävän oivaltava:
”Tekoäly voisi luoda samanlaisia tunteita herättäviä ja kausiteemaisia tekstejä, mutta tämän tekstin kielelliset nyanssit ja pohdiskeleva sävy tuntuvat aidosti ihmisen kirjoittamilta. Tällaisen tekstin tuottaminen vaatii vahvaa tunnepohjaista ymmärrystä sekä kykyä luoda yhteys lukijaan, mikä viittaa enemmän ihmisen kuin tekoälyn tekemään tekstiin.”
Kun olin leikkiin lähtenyt, korotin panoksia ja latasin eetteriin vielä pari tekstiä lisää. Väsymätön tekoäly latoi kommenttia tulemaan:
”Vaikka tekoäly pystyy nykyään tuottamaan monenlaisia mainostekstejä, tämän tyylinen ilmaisu, jossa yhdistellään tunteisiin vetoavia ja arkielämään liittyviä yksityiskohtia, viittaa useimmiten ihmisen kirjoittamaan sisältöön. Tekstissä on vahva inhimillinen kosketus, minkä vuoksi se todennäköisesti on ihmisen käsialaa.”
Tekoäly markkinoinnissa – hyvä renki, mutta huono isäntä?
Viimeisen vuoden aikana olen tutustellut tekoälyn kanssa. Täytyyhän minun tuntea haastajani, jolle hävisin yhden asiakastyön kilpailutuksen. Se veti silloin pidemmän korren. Mutta en ottanut tuosta itseeni. Tiesin, että ihmisälyavusteista 42 vuoden aikana kerättyä ideapankkia ei kukaan tai mikään (paitsi muistinmenetys) voi viedä minulta pois.
Meillä on tekoälyn kanssa leppoisat, mutta sopivan etäiset välit. Se keksii pyydettäessä minulle synonyymejä sekä joskus otsikoitakin lauseista, joita minä olen ensin ihmisälyllä luonut.
Tekoäly voi rustailla puolestasi treffi-ilmoituksen. Kyllä se rykäisee firmallesi myös markkinointisuunnitelman eikä tarvitse edes pyytää nätisti. Mutta et voi toteuttaa teehetkeä tai lenkkipuhelua tekoälyn kanssa. Se ei tunnetasolla ymmärrä mitään esimerkiksi ruuhkavuosista.
Miksi nähdä vaivaa, kun yhdellä napin painalluksella arkki täyttyy kirjaimista ilman luomisen tuskaa?
Pelkään tekoälyn lisäävän ajattelun laiskistumista sekä luovuuden häviämistä.
Kirjoittamisessa parasta on prosessi, jossa mieleen juolahtaa yksityiskohtaisia oivalluksia. Lenkillä ollessani pohdin, mitä tuo juuri jalkojeni alle jäänyt kaivon kansi on nähnyt, kuullut sekä kokenut. Mitä se sanoisi, jos se osaisi puhua?
Kotiin saapuessani rustaan otsikkoaihion sekä aiheidean ensimmäisen käteeni sattuvan lehden nurkkaan. Sitten tarvitsee enää mennä näppäimistölle ja antaa palaa.
Tekoälyn ja ihmisyyden ero on siinä, että tekoälyn tuottamat jutut ovat meiltä ihmisiltä verkon kautta opittuja sananparsia, jotka eivät käytännössä merkitse tekoälylle mitään. Koko hommasta puuttuu sielu.
Sielu tulee ihmisen läsnäolosta, kokemuksista, omista murresanoista, toteamuksista sekä sutkautuksista. Lihasta ja verestä, persoonasta, joka olemme.
Robotti voi kirjoittaa, mutta ei elää
Tekoäly poimii tietueista asioita ja yhdistää niitä. Jos se ei tiedä vastausta, se keksii summittaisesti jotain (ellet kiellä sitä). Eli siihen et voi täysin luottaa. Lisäksi kuinka voit varmistua siitä, mistä se on tietonsa napannut?
Tekoäly laatii tekstin yrittäjyydestä, mutta todellisuudessa se ei tiedä MILTÄ yrittäjyys TUNTUU. Tekoäly voi annetun aineiston pohjalta tehdä paljonkin, mutta se ei saavu koskaan ovellesi tai toimistollesi eikä sitä voi katsoa silmiin.
Eikä tekoäly oikeasti ymmärrä, mitä on menettää läheinen ihminen, olla koulukiusattu tai rakastunut. Me ihmiset olemme eläneet nämä tilanteet todeksi.
Mitä tapahtuu, jos joku päivä koko systeemi kyykkää ja tekoäly menee tilttiin? Jos kaikki luomamme tekstit perustuvat tekoälyyn, hukummeko kohta aivottomaan tekstitulvaan, ja meille tulee mitään sanomattomien, samaa toistavien kirjelmien ähky?
Ketä kiinnostaa ja kuka enää edes viitsii lukea kaikkia päättömiä raportteja, joiden syntyyn on mennyt kokonaiset kolme sekuntia?
Pythagoraasta Pavloviin – aktivoin ihmisälyäni ajattelemalla
Aktiivinen tekstitysurani on kestänyt noin 37 vuotta, siitä saakka, kun sain kirjoitusvälineen kouraani ja opin muodostamaan lauseen. En ollut koulussa se penaalin terävin kynä, koska esimerkiksi matemaattiset sekä maantieteelliset asiat eivät juuri jääneet mieleen.
En ymmärtänyt silloin enkä ymmärrä nyt, mikä merkitys elämälleni oli sillä, että osasin laskea jonkin kappaleen kitkan tai asetin luvut pythagoraan lauseeseen.
Sen sijaan filosofien sekä psykologien ajatukset herättivät ja herättävät edelleen minussa suuria oivalluksia. Kyseiset aineet olivat lemppareitani lukiossa. Erityisesti tykkäsin pohtia etiikan kysymyksiä.
Muistan Pavlovin koirakokeen, jossa sesset alkoivat kuolata tiettyyn ääneen ehdollistuttuaan, koska he olivat oppineet saamaan ruokaa tuon soundin jälkeen. Kirkkaana mielessä on myös Rousseaun periaate, jonka mukaan lapset ikkunan rikkoessaan saavat tuntea tekonsa seuraukset. Annetaan vaan tuulen puhaltaa rikkonaisesta ikkunasta sisälle, niin jatkossa akkunat pysynevät ehjinä.
Arpiotsaisen ihmisälyn sykkivä sydän
Hilkka vastaan tekoäly -kamppailussa ei jaeta palkintosijoja tai pokaaleja. Molemmilla on aikansa ja paikkansa. Toinen on ihmisten luoma tekoäly, jonka sydän ei syki etkä näe sen poskella kyyneltä.
Kun taas toinen poukkoilee oman henkilökohtaisen historiansa ilmentymänä eli keskeneräisenä sekä ihmettelevänä ihmisenä, jolla on arpi otsassaan ja räkää poskellaan.
Kuulin lausahduksen, jonka mukaan vielä tulee aika, jolloin alamme kaivata ihmisyyttä sekä virheitä. Kun kaikki on ensin optimoitu, automatisoitu ja siloteltu aivan tappiin, tuntuu inhimillinen sanojen tai esiintymisjännityksen kanssa kompurointi suoranaiselta piristykseltä tasapaksussa kaavassa.
Pijetään ihmisyyttä sekä oman älyn käyttöä pinnalla. Se erottaa meidät roboteista.
❤️ Hilkka